(Maakuntajohtaja Matti Viialaisen blogi 23.5.2018, julkaistu ensin Savon Sanomissa 18.5.2018)
Suomi on strategia-asiakirjojen ja suunnitelmien luvattu maa. Valtiollakin niitä on satoja EU:sta puhumattakaan. Papereissamme meillä on voimaa. Vain toimeenpano tökkii tai jopa unohtuu.
Saimaannorpalle laadittiin suojelustrategia 2010-luvun alussa ympäristöministeriön johdolla. Se on kerrankin sellainen valtionhallinnon asiakirja, joka on myös toteutunut ja jopa etuajassa.
Tavoitteeksi asetettiin, että norppakanta on noin 400 yksilöä vuoteen 2025 mennessä. Kolmen viime talven havaittujen saimaannorpan poikasten keskiarvo on 85. Kun koko norppakanta arvioidaan niin, että tämä keskiarvoluku kerrotaan viidellä, lopputulos on talvikantana 2018 jo 425 yksilöä.
Tällä hetkellä järvessä uiskentelee jo lähes 500 viiksiniekkaa, sillä kevään poikasista on elossa reilu 70 kuuttia. Junnu Vainion laulun ajoista 1980-luvun alusta kanta on siis enemmän kuin nelinkertaistunut.
Itse luontoäitiä, suurta Saimaata ja sen puhtaita vesiä ja runsaita kalakantoja pitää ensisijaisesti kiittää strategian toteutumisesta. Lajin lisääntymisvietti ei sekään maan kantaväestöstä poiketen osoita hiipumisen merkkejä. Tutkijoiden mukaan neljä viidestä synnytysikäisestä emosta myös synnyttää joka talvi.
Valitettavasti Puumalan lisäksi Saimaan alueella on pian useampiakin kuntia, joissa lapsia syntyy selvästi kuutteja vähemmän. Kukahan laatisi ja toimeenpanisi sen strategian, jolla tämäkin pulma poistuisi?
Tohtori Minttu Jaakkola, dosentti Timo Vuorisalo ja professori Lasse Peltonen julkaisivat keväällä laajaan haastatteluaineistoon perustuvan kirjan ”Saimaannorppa ja ihminen” (Into Kustannus Oy, 2018). Siinä valotetaan ansiokkaasti norpansuojelun keinoja koskevan konfliktin kärjistymistä kymmenen vuotta sitten.
Ääneen pääsevät molempien ”heimojen”, niin paikallisten asukkaiden kuin tutkijoidenkin edustajat. Kirja päättyy suositukseen, että Saimaan jakavat ihmiset pitää yhdessä saada hyväksymään suojelukeinot.
Vastakkainasettelun sijaan myös viranomaisten pitäisi osata rakentaa luottamusta ja yhteisiä tavoitteita eri osapuolten kesken. Kiistelystä pitäisi vihdoin edetä yhteistyöhön, on kirjan loppukaneetti.
Tähän voi täydestä sydämestä yhtyä. Ilmapiirin paranemisesta on jo merkkejä. Esimerkiksi Puruvedellä kolme osakaskuntaa päätti rajoittaa vesillään kevätaikaista verkkokalastusta, jotta siellä tänä keväänä ensimmäisen kerran havaittu kuutti selviää.
Kyse Puruvedellä on ja pitää vastakin olla suojelun ja kalastuksen sekä vakituisen ja vapaa-ajan asutuksen yhteensovittamisesta, ei yksipuolisesta sanelusta puoleen tai toiseen.
Siksi summittaisia ja ylimitoitettuja kieltoja ja rajoituksia ei tarvita vaan yhdessä sovittuja täsmätoimia, joilla kalastuksen sivusaaliskuolleisuus pidetään alhaisena (max 3 %) ja vältetään pesimäaikaiset häiriöt.
Pesäkuolleisuus on vanhuuden jälkeen suurin norppien kuolinsyy, ei kalastus, vaikka niin jopa ympäristöministeriön tiedotteessakin huhtikuussa väitettiin. Sukellusten avulla on tarkennettu syntyvyysarvioita ylöspäin ja havaittu, että esim. 2017 kevään 83 poikasesta 14 oli menehtynyt pesään.
Siksi vapaaehtoisten kolaamat apukinokset ovat tarpeellinen ja tehokas keino vähentää poikaskuolleisuutta. Pesätalkoot osallistavat myös isomman joukon paikallisia ihmisiä työhön, jota perinteisesti ovat tehneet vain suojeluaktiivit.
Suojelutoimissa voitaisiinkin siirtyä yhdessä sovittuihin täsmätoimiin ja luottaa enemmän paikallisiin asukkaisiin ja vesialueiden sekä rantojen omistajiin. Avoimuus lisää luottamusta.
Kieltojen sijaan voitaisiin ottaa käyttöön myös palkitsevia keinoja. Entäpä jos vesialueiden omistajille alettaisiin maksaa bonuksia siitä, että heidän vesillään syntyy ja elää norppia?
Yhteinen intressi edistäisi kannan kasvua mutta ei tarpeettomasti rajoittaisi tärkeää kotitarve- ja ammattikalastusta.
Yhdessä toimien norpasta voisi tulla Saimaalle revontulien tapainen ikioma vetovoimatekijä
Maakuntajohtaja Matti Viialainen