(Matti Viialaisen puhe itsenäisyyspäiväjuhlassa, Imatran Valtionhotellissa 5.12.2018)
Arvoisat veteraanit!
Hyvät itsenäisyyspäivän juhlan osanottajat!
Suomi täyttää huomenna 101 vuotta. Kuudes joulukuuta 1917 eduskunta hyväksyi P. E. Svinhuvudin johtaman senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen. Senaatti lähetti heti julistuksen jälkeen Paasikiven hakemaan Tukholmasta tunnustusta uunituoreelle itsenäisyydellemme.
Matka Tornion kautta ei kuitenkaan tuottanut tulosta, eivätkä muutkaan maat olleet valmiita tunnustamaan Suomea vaan ne Englantia ja Saksaa myöten kehottivat suomalaisia hakemaan tunnustusta ensiksi Pietarista eli hankkimaan entisen emämaan luvan irtaantumiselle.
Niin epämieluisaa kuin bolshevikkien puoleen kääntyminen olikin, muuta ulospääsyä tilanteesta ei ollut, ja niin Luumäen merkkihenkilön Svinhuvudin itsensä johtama valtuuskunta matkasi joulukuun viimeisenä päivänä junalla Pietariin.
Siellä valtuuskunnan otti vastaan pienessä Smolnan työhuoneessaan useasti Suomessa ennen lokakuun vallankumousta piileskellyt V. I. Lenin, joka ilmoitti ”kansankomissaarien neuvoston” eli Venäjän uuden hallituksen tunnustavan Suomen oikeuden irtaantua Venäjästä. Dekreetissä on myös J. V. Stalinin nimi, jonka virka neuvostohallituksessa oli kansallisuusasioista vastaavan komissaarin tehtävä.
Pienen kansakunnan kohtaloihin on aina vaikuttanut ratkaisevasti kulloinenkin suurpolitiikka Euroopassa ja eritoten Itämeren alueella.
Ensimmäinen maailmansota joudutti tsaarivallan kukistumista, jota ilman meille tuskin olisi tarjoutunut sitä mahdollisuuksien ikkunaa, johon tarttumalla 1917 lopulla tie itsenäisyyteen aukesi. Ranskan ja Venäjän keisarien sopimus Tilsitissä reilut sata vuotta aiemmin puolestaan oli johtanut ja auttanut eroon Ruotsista.
Pienen osa on ollut sopeutua mutta taitavasti ja oikeaan aikaan toimien olemme onnistuneet vahvistamaan asemaamme. Avaintoimijoiden poliittisella ”hoksnokalla” on merkitystä, vaikka onnella ja puhtaalla sattumallakin on roolinsa historian saatossa.
Mutta ehkäpä kansakuntiinkin pätee sanonta: Osaavalla on onneakin.
–
Verrattuna yli 500 vuotta kestäneeseen Ruotsin vallan aikaan itsenäisyytemme aika on vuosissa mitaten paljon lyhyempi. Autonomian aikaakin Venäjän suuriruhtinaskuntana kesti 108 vuotta eli seitsemän vuotta pidempään kuin nykyistä itsenäisyyttä. Sinä aikana Suomi kasvoi sekä henkisesti että taloudellisesti kykeneväksi ottamaan ohjat omiin käsiinsä.
Oma kieli, oma raha, oma hallinto ja lainsäädäntö sekä oma kirkko ja uskonto sekä kulttuurin ja urheilunkin – Tukholman olympiamenestyksen innoittamana- nostattama kansallistunto loivat edellytykset sille, että itsenäistyminen 1917 ei ollut pelkkä julistus vaan reaalinen tosiasia.
Suomea ei valtiollisena käsitteenä ollut olemassa ennen vuotta 1809, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä kohotti Suomen ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”.
Näillä seuduilla asui kyllä jo kauan sitten suomalaisia heimoja mutta ristiretkistä lähtien kuuluimme Ruotsin kuningaskuntaan, joka viime vuosituhannella oli satoja vuosia hallitseva suurvalta Pohjolassa ja Itämeren alueella.
Sen itäiset maakunnat, ei siis mikään ”Ruotsi-Suomen” toinen osa, liitettiin Venäjään 1809. Ruotsiin kuulumista on kiittäminen siitä, että meillä on luterilainen usko ja pitkälti läntinen oikeus- ja kulttuuriperintö.
–
Ruotsi alkoi menettää hallitsevaa suurvalta-asemaansa hävittyään Pultavan taistelun 1709 Pietari Suurelle, joka valtasi myös seuraavana vuonna Viipurin ja Suuren Pohjansodan melskeet ulottuivat aina nykyisen Etelä-Karjalan kulmille asti. Lappeenranta ja Savonlinna liitettiin Venäjään kuitenkin vasta Turun rauhassa 1742.
Vuolteensalmi nykyisen kantatie 62:n varrella Imatralta Puumalaan päin on paikka, joka ansaitsisi tulla paremmin huomioon otetuksi. Siellä Ruotsin kuningas Kustaa III lavasti omat ”Mainilan laukauksensa” eli rajaloukkauksen saadakseen syyn aloittaa revanssiin tähdänneen hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Tutkijoiden mukaan Tukholman operetin räätäliltä tilattiin venäisten kasakoiden puvut, jotka oli määrä pukea Savon prikaatin jääkärien päälle, jotka sitten suorittaisivat ”rajaloukkauksen” Vuolteensalmella.
Tiedot siitä mitä oikeasti 28. kesäkuuta 1788 tarkkaan ottaen tuossa kapeikkokohdassa tapahtui, vaihtelevat. Mutta joka tapauksessa kuningas sai tahtomansa eli sodan alkamaan, jonka aikana käytiin sen ajan mittaluokassa isoja taisteluita. Kustaan aloittamassa sodassa yksistään Pirttimäen taistelussa yhtenä toukokuisena aamuyönä 1789 kaatui 140 suomalaista sotilasta.
Viikon päästä lauantaina julkaistaan Etelä-Karjalan historian ensimmäinen osa, jossa kerrotaan näistä ja vanhemmista ajoista. Sen nimi on Rajamaa, ja kirja kertoo usean tutkijan voimin millaiset ovat juuremme, mitä tässä idän ja lännen rajalla ja kulttuurien risteyskohdassa on aikojen saatossa tapahtunut.
Suosittelen teosta lämpimästi kaikille historiastamme kiinnostuneille.
Hyvät kuulijat!
Itsenäisyys tarkoittaa sitä, että voimme itse päättää omista asioistamme omien rajojemme sisällä, vapautta valita omat johtajamme ja itse määrätä suhteistamme ulkovaltoihin. Sanonta ”oma tupa, oma lupa” kiteyttää asian ytimen.
Se, että suuremmilla ja vauraammilla kansakunnilla on todellisuudessa aina ollut ja tulee vastakin olemaan suurempi lupa, on kuitenkin tosiasia. Itsemääräämisoikeuden tosiasiallinen määrä on siksi jossain määrin aina suhteellinen, etenkin geopoliittisista olosuhteista johtuvaa.
Kansainvälinen oikeus ja sopimukset ovat varsinkin pienemmille maille tärkeä suoja mutta pelkästään niiden varaan ei mikään kansakunta voi olemassaoloaan rakentaa.
Kuten 1918 tapahtumat osoittavat, sisäinen vastakkainasettelu ja eripura tekevät valtiosta heikomman ja ne voivat vaarantaa koko sen olemassaolon.
Itsenäisyysjulistustamme pian seurannut verinen sisällissota ja ulkovaltojen puuttuminen siihen, olivat vähällä päättää hauraan itsenäisyyden.
Sisällissodan järkyttävistä tapahtumista ja syistä sekä seurauksista kertova Seppo Aallon kirja Kapina tehtailla kertoo 1918 tapahtumista Kuusankoskella. Se palkittiin perustellusti tämän vuoden Finlandia-palkinnolla, jolloin tuosta tragediasta on tullut kuluneeksi 100 vuotta.
Onneksi Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa päätti lyhyeen voittaneen puolen enemmistön, Paasikivi ja Svinhufvud mukaan luettuna, ajaman kuningashankkeen. Suomesta ei tullut saksalaisesta prinssistä leivotun kuninkaan, Väinö I:n johtamaa alusmaata. Saksan häviö ja irtaantuminen silloisesta aseveljeydestä pelasti meidät sitten toisessakin maailmansodassa.
Spekuloida voidaan myös sillä kuinka pitkää itsenäisyytemme olisi ollut siinä tapauksessa, että punaiset olisivat voittaneet, joskin on kiistatonta, että maamme vanha työväenliike oli johdonmukaisesti itsenäisen Suomen kannalla, mikä näkyy myös kansanvaltuuskunnan tekemässä, punaisten häviön myötä rauenneessa valtiosopimuksessa Neuvosto-Venäjän kanssa.
Suurpolitiikan käänteet, joista vähämerkityksellinen ei ollut myöskään se, että Venäjän keisarivaltaa ja imperiumia takaisin haaveilleet valkoiset, jotka eivät hyväksyneet Suomen irtoamista, hävisivät omat sisällissotansa, siis pelastivat 1918 Suomen itsenäisyyden. Vähin erin maata päästiin nälän ja hävityksen jäljiltä sitten rakentamaan.
Torpparivapautus oli tärkeä yhteiskunnallinen uudistus, jota ilman tuskin olisimme myöskään selvinneet. Tärkeä etappi oli, että jo 4.12.1918 maassa pidettiin kunnallisvaalit, joihin pääosa hävinneistäkin saattoi osallistua. Mm. ex-pääministeri Paavo Lipponen on perustellusti kysynyt, olisiko sisällissotaan lainkaan ajauduttu, jos kansanvaltainen paikallishallinto olisi saatu perustettua jo aiemmin.
Samoin iso arvo on annettava sille, että 1930-luvun alkuvuosina maa ei luisunut oikeistodiktatuuriin, vaikka vahvaa viehtymystä sellaiseenkin oli.
Ilman näitä ratkaisuja, kansanvallan perustan lujittumista, selviytyminen toisen maailmansodan koettelemuksista tuskin olisi onnistunut. Itsenäinen talonpoikaisväestö ja se, että myös kaupunkien ja maaseudun työväestö saattoi kokea parikymmentä vuotta aiemmin käydystä hävitystä sisällissodasta huolimatta Suomen omaksi isänmaakseen, auttoi rintamaa kestämään kriittisinä hetkinä sekä talvella 1940 että kesällä 1944.
–
Maanpuolustuskyky sekä – tahto ovat itsenäisen valtion tunnusmerkkejä, joista luopumista ei ole syytä suositella, ei ainakaan Suomen kohdalla. Terrorismin leviäminen Eurooppaan korostaa myös sisäisen turvallisuuden toimien, kuten poliisin ja tiedustelun sekä kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Liialliseen sinisilmäisyyteen ei meilläkään ole enää varaa, kuten Turun puukkoisku osoitti.
Omien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on valtion perustehtävä, josta ei millään tekosyyllä pidä tinkiä.
Ulkovaltojen puuttumisen synnyttämät kriisit ja sodat Irakissa, Syyriassa, Libyassa ja Afganistanissa ovat luoneet Pohjois-Afrikassa ja Turkissa toimiville ihmissalakuljettajille business-mahdollisuuden, jossa sekä todellista hätää kärsivien että vain parempaa elämää hakevien ihmisten virtaa ohjautuu osin Suomeenkin saakka.
Kuten Ruotsin kokemukset opettavat, maahanmuuttopolitiikassa on toimittava harkiten sekä viisaasti. Sotaa ja vainoja pakenevia pitää auttaa, eikä siirtolaisuus ole eikä saa olla karsastettava tai vieras asia, kuten täällä Karjalassa varmaan jopa osin muuta Suomea paremmin ymmärretään.
Työn, avioliiton, opiskelun tai muun luontevan syyn perusteella on aina tapahtunut ja tapahtuu vastakin maahanmuuttoa ja se on Suomelle hyväksi. Yhtä selvää on, että jokaisella on jakamaton ihmisarvo ihonväristä ja alkuperämaasta riippumatta. Rasismi on vastenmielistä ja suoranainen viha saati polttopulloiskut ja muut väkivallanteot eivät kerta kaikkiaan käy päinsä.
Mutta viranomaisten ja päättäjien on varmistettava, että maahanmuutto on aina hallittua, laillista ja kaikin puolin rehellistä toimintaa. Sen kustannusten täytyy myös olla kantokykymme rajoissa. Muutoin tulee ongelmia, joiden ratkaiseminen vie kauan ja pahimmillaan ei onnistu lainkaan.
–
Liittyessämme Euroopan unioniin luovutimme merkittävän osan itsemääräämisoikeudestamme yhteiseen päätösvaltaan, johon osallistumme sillä painoarvolla, jonka reilu viisi miljoonaa asukasta antaa.
Vapaa liikkuvuus EU:n sisällä on tietenkin eräs yhdentymisen parhaita puolia. Mutta se ei tarkoita laittomaan maahanmuuttoon. Rajavartijamme tekevät joka päivä tässä suhteessa hyvää työtä, josta heille, samoin kuin hyvästä yhteistyöstä Venäjän rajaviranomaisten kanssa, on syytä lausua kiitos.
Itsenäisyys on viisautta, raha-asioissakin. Se kuinka talouttaan hoitaa, hyvin vai leväperäisesti, on aina kaikkein tärkeintä riippumatta siitä onko maalla oma vai muiden kanssa yhteinen valuutta. Itsenäisyytemme on sitä vahvempaa mitä paremmassa kunnossa taloutemme, niin yksityinen kuin julkinenkin on. Siksi vastuullinen taloudenpito on tärkeä osa itsenäisyystahtoa.
Ulko- ja kauppapolitiikassa EU-jäsenyys toimii myös pääosin eduksemme. Nyt käsillä on tälläkin lohkolla huonompi aika, kun olemme osa pakoterintamaa. Imatralla tiedetään, että ruplan kurssi on suurempi tekijä, mutta kyllä pakotteillakin on osuutensa siihen, että kauppa on – viime ja tämän vuoden jonkinasteisesta piristymisestä huolimatta- hiipunut, ja erityisesti täällä Itä-Suomessa.
Tässäkin suhteessa olemme suurempien vietävissä mutta toivottavasti ennen pitkää päästään siihen, että tilanne Venäjän ja lännen välillä suhteiden kiristymisen sijasta alkaa paranemaan, jolloin myös pakotteista, joista tuskin kenellekään on ollut varsinaista hyötyä, päästäisiin eroon.
Suomen tulisi tehdä voitavansa vastakkainasettelun vähentämiseksi ja vaarallisen uuden kilpavarustelukierteen välttämiseksi. Kannattaa olla siis maailmanpolitiikassa mieluummin lääkärinä kuin tuomarina. Siksi presidentti Sauli Niinistön työtä suhteiden ja suurvaltojen vuoropuhelun ylläpitämiseksi on syytä tukea ja arvostaa nyt ja myös seuraavan hallituksen aikana.
Viisas ulko-ja turvallisuuspolitiikka, jonka ytimessä ovat edesmenneen presidenttimme Mauno Koiviston sanoin hyvät suhteet naapureihin, ja jota oma itsenäinen puolustus ja tiivis kansainvälinen yhteistyö tukevat, on vastakin isänmaamme turvallisuuden ja viime kädessä itsenäisyyden paras tae.
Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen opit eivät ole menneisyyden taakkaa, josta olisi vihdoinkin päästävä eroon. Sijaintimme on sama kuin aina ennenkin, välittömästi Pietarin ja Murmanskin suurvaltanaapurille tärkeiden kohteiden vierellä. Siksi Suomen, ja tietenkin myös Ruotsin sotilaallisella liittoutumattomuudella, on kokonaisasetelman kannalta iso, vastakkainasettelua vähentävä merkitys.
Kuten viimeisetkin mittaukset osoittavat, suomalaisten enemmistö näyttää tukevan tätä valtiojohdon ja eduskunnan viitoittamaa linjaa. Realisteina ilmeisesti ajattelemme, että etulinja tuppaa aina olemaan hupa hengelle ja siksi sinne ei nyt aivan tieten tahtoen kannata pyrkiä.
Siksi Suomen ei kannatta luopua itsenäisen valtiomme yhdestä perustuntomerkistä, omassa komennossa olevista puolustusvoimista, joiden ensi sijainen tehtävä on vain oman maan ja sen kansalaisten puolustaminen.
Mutta viisas ulkopolitiikka, jota asianmukainen puolustuskyky-ja tahto tukee, on ja pysyy pienen maan parhaimpana henkivakuutuksena.
–
Itsenäisyys on sekä arvo sinänsä että väline toteuttaa niitä päämääriä, jotka kansakunta kokee tärkeäksi. Laaja kanssakäyminen, kauppa ja kulttuuri sekä monenlaiset suorat kontaktit mihin tahansa maapallolla nykyisenä internet-aikana ovat arkipäivää. Rajat eivät erota vaan yhdistävät, sillä ne ovat madaltuneet aivan ennen näkemättömällä tavalla.
Isänmaallisuus ei silti mihinkään häviä, eikä sen pidäkään hävitä. Se on tervettä patriotismia, tietoisuutta ja ylpeyttä omista juurista, kauniista luonnostamme sekä kielestä ja kulttuurista, kotimaisesta ruuastakin. Se ei ole ennakkoluuloista muiden kyräilyä saati pelkoa tai vihanlietsontaa.
Kun annamme arvon itsellemme, annamme sen toisillekin.
Me suomalaiset tarvitsemme enemmän itseluottamusta sekä tervettä itsetuntoa ja vähemmän alemmuudentuntoa olimmepa sitten tekemisissä EU:n tai naapuriemme Venäjän ja Ruotsin tai vaikkapa USA:n ja Kiinan kanssa. Omista eduistamme on rohjettava pitää kiinni ja tarvittaessa tiukastikin.
Hyvät kuulijat!
Suomessa on vihdoinkin loppusuoralla uudistus, jolla muiden pohjoismaiden tapaan toteutuu valtiollisen demokratian ja kunnallisen itsehallinnon lisäksi kansanvaltainen aluehallinto. Vastustuksesta huolimatta eduskunnan tulee viedä tämä välttämätön reformi, jota eduskunta muuten yksimielisesti kannatti jo kesällä 1917, nyt maaliin.
Kun maakunnat saavat oman toimivallan järjestää tärkeimmät palvelut ja kehittämisen työkalut omiin käsiinsä, syntyy kokonaan uusi, alueen kehittämisen kannalta parempi tilanne. Erityisesti Etelä-Karjalalle, jossa ei ole ollut omaa aluehallintoa tähän saakka, uudistus on selvä edistysaskel.
Vahva maakuntaitsehallinto on omiaan lujittamaan myös tosiallista itsenäisyyttämme, sillä maakunnissa päätöksenteko lähtee vastaisuudessa alhaalta ylöspäin ja alueellinen valta on tilivelvollinen ensi sijassa oman maakunnan asukkaille.
Nykyään lojaliteetti ja päätösputki kulkevat pitkälti toisin päin. Ministeriöiden alainen valtion aluehallinto toteuttaa Helsingissä määräytyvää politiikan sisältöä, joka taas on melkoisessa määrin peräisin Brysselistä.
Direktiivit ja valtakunnan omat lait eivät tietenkään mihinkään poistu ja niitä pitää noudattaa. Mutta paljon omaa harkintaa, tärkeysjärjestysten asettamista, siis oikeasti rahaa ja valtaa sekä elinkeinojen edistämisessä että kaavoituksessa ja muissakin kuin sote-palveluissa tulee maakuntien vastuulle.
Kunnallisen itsehallinnon rinnalla maakuntien itsehallinto vahvistaa sitä itsemääräämisoikeutta, jonka edellytys, valtiollinen itsenäisyytemme saavutettiin vaikeuksien ja osin myös onnekkaiden käänteiden ansiosta 101 vuotta sitten.
Sen kunniaksi taomme tänään jälleen yhden lenkin katkeamattomaan itsenäisyyden ketjuun. Vaikeutemme, joita niitäkin on, ovat sittenkin tilapäisiä ja tulemme ne voittamaan.
Toivotan teille kaikille mitä parhainta itsenäisyyspäivää ja kohottakaamme malja 101 vuotiaalle erinomaiselle isänmaallemme, itsenäiselle Suomelle.
